Miten voisin riittää minuna?

Pala inhimillistä kasvutarinaa ja miten psykomotorinen Pesso Boyden -terapia voi olla tukena.

***

Tämä tarina voisi olla minun tai ehkäpä myös sinun? Kuitenkin se on kuvitteellinen, eikä ole kirjoitettu kenenkään kokemuksista. Sen tarkoituksena on havainnollistaa yksinkertaisen esimerkin avulla PBSP-terapiaistuntoa ja sen vaikuttavuutta.

***

Jälleen kerran en kelvannut. En ollut riittävän hyvä. Tulin sivuutetuksi ja jätetyksi. En sopinut muottiin, jonka joku halusi täyttää. Ketään ei tunnu kiinnostavan minun tarpeeni kuulua johonkin, tuntea olevani merkityksellinen.

Haluaisin kadota savuna ilmaan, jättämättä tänne merkkiäkään. Häpeä tekee niin kipeää. Miten paljon ihmisen pitää miellyttää saadakseen edes murusen jostakin, mitä niin kipeästi tarvitsee?

Pitää näyttää hyvältä. Osata sanoa oikeita asioita, oikealla tavalla. Opiskella yhteiskunnan muottiin sopiva ammatti. Tehdä niin kuin moni muukin, mutta silti erottua joukosta. Olla joku, vaan ei kukaan. Kuori, jonka sisällä on tarvitsevainen pieni ihminen, jota kukaan ei halua nähdä.

Mitä tekisin? Jos romahdan, välittääkö silloinkaan kukaan? Voisiko joku oikeasti auttaa minua? Mitä tämä kaikki minusta oikein kertookaan?

Päätän kokeilla psykomotorista Pesso-Boyden -terapiaa ja ilmoittaudun PBSP-ryhmään. Siellä rakennetaan uusia kokemuksia. Sellaisia, joita vaille ihminen on elämässään jäänyt. Myönnän, vähän oudolta kuulostaa näin äkkiseltään, mutta en kai häviä mitään, vaikka kokeilisin tätäkin. 

Onkohan lapsuudessani ja nuoruudessani tapahtunut vaille jäämisiä, jotka huomaamattani värittävät edelleen aikuisen elämäni kokemuksia, tunteitani ja tulkintojani?

Ihmislapsi on niin avuton tänne syntyessään! Hän on tarvitsevainen. Odottaa, että hänestä pidettäisiin huolta, tuettaisiin ja kannustettaisiin. Hän kaipaa, että ympäristössä olisi empaattisia, hänen tarpeisiinsa niin fyysisesti kuin psyykkisesti virittyviä ja vastaavia rakkaita ihmisiä. Psykomotorisessa Pesso-Boydenissa tutkitaan, miten nämä perustarpeet ovat aikoinaan täyttyneet.

PBSP-ryhmässä on tullut minun vuoroni saada terapiaistunto eli rakennelma. Avaan Pesso-Boyden -terapeutille tämän hetkisiä tunnelmiani. Kerron, miten toistuvasti yritän ja haluaisin rakentaa läheisiä ihmissuhteita, löytää minulle sopivan työn, mutta tulen tavalla tai toisella torjutuksi. Tunnen oloni yksinäiseksi, epätoivoiseksi ja häpeä riippuu ylläni.

Terapeutti ymmärtää ja kuulee minua. Tunnen, että hän oikeasti haluaa kohdata minut. Hän kysyy, muistuttaako tämän hetken kokemukseni ja olotilani mitään menneisyydestä? Onko tässä jotakin tuttua lapsuudesta tai nuoruudesta?

Saan nopeasti kiinni yhtymäkohdista. Todellakin! Kotona minun odotettiin vastaavan vanhempieni odotuksiin. Olevan kiltti ja tunnollinen. Koulussa ei voinut erottua, ettei olisi tullut kiusatuksi. Minun tunteistani ei tuntunut ketään olevan kiinnostunut ja vihanpurkauksilleni naurettiin.

Terapeutti pohtii ääneen, mitä jos elämäni olisikin mennyt aikoinaan toisin. Mitä jos minulla olisikin ollut sellaiset vanhemmat, jotka olisivat olleet minusta kiinnostuneita? Olisivat halunneet kuulla tunteitani ja auttaa niiden jäsentämisessä? Olisivat tukeneet minun unelmiani omiensa sijaan? Jos minun ei olisi tarvinnut ansaita paikkaani sopimalla heidän muottiinsa?

Terapeutin sanat herättävät mielenkiintoni, vaikka ovatkin kaukana todellisuudestani.

Terapeutti ehdottaa, että kokeilisin, miltä tällainen vuorovaikutus olisi voinut tuntua. Hän pyytää minua valitsemaan ryhmästä kaksi roolihenkilöä, jotka astuvat ideaalisten vanhempieni rooleihin.

 
Psykomotorisessa Pesso-Boyden -terapiassa roolihenkilöt eivät improvisoi eivätkä tee mitään oma-aloitteisesti. He toteuttavat, mitä asiakas haluaa kokeilla. Terapeutin tehtävänä on ohjata prosessia, luoda näytelmä sen perusteella, minkälaisista vaille jäämisistä asiakkaan kokemukset kertovat. Hän ehdottaa vuorosanoja roolihenkilöille, seuraa asiakkaan reaktioita ja kehoa. Terapeutti varmistaa aina, että ehdotetut sanat tai kosketus tuntuvat asiakkaasta oikeilta.

Ideaalisilla henkilöillä ei ole mitään tekemistä menneisyyteni oikeiden henkilöiden kanssa. He ovat kuvitteellisia. Kuitenkin, jos he olisivat olleet elämässäni, olisivat he osanneet vastata perustarpeisiini juuri tarvitsemallani tavalla. Ideana on luoda symbolisesti uusi vuorovaikutuksellinen kokemus.

Ideaaliset vanhemmat tulevat ympärilleni. Pyydän heitä asettumaan viereeni ja tukemaan minua hartioista sekä asettamaan toisen kätensä etupuolelle rintakehäni keskelle. Aistin heistä säteilevän rauhoittavan lämmön. Nojaudun heitä vasten. Tunnen, miten turvallista tässä on. Suljen hetkeksi silmäni.

Terapeutti ehdottaa, että ideaaliset vanhemmat sanoisivat minulle:

”Jos me olisimme olleet sinun elämässäsi ja ideaalisia vanhempiasi, olisit voinut kertoa meille ajatuksistasi ja ilmaista tunteitasi turvallisesti. Olisimme kuunnelleet sinua ja auttaneet sinua hankalien tunteiden kanssa. Sinun ei olisi tarvinnut hävetä itseäsi. Olisimme tukeneet sinua ja sinun unelmiasi kaikenlaisissa tilanteissa. Sinun tehtäväsi ei olisi ollut täyttää meidän tarpeitamme – me olisimme tukeneet sinua.”

Sanat tuntuvat minusta hyviltä, oikeastaan ihmeellisiltä. Katson ideaalisia vanhempiani vuorotellen silmiin, kun he lausuvat näitä sanoja. Heidän katseet ovat lempeitä, rakastavia ja hyväksyviä. Tämä tuntuu oikealta. Minulta pääsee huokaisu ja tunnen kehoni rentoutuvan.

Terapeutti kysyy vielä, milloin olisin elämässäni eniten tarvinnut tällaisia vanhempia? Mietin hetken. Leikki-iässä. Ja oikeastaan koko lapsuuteni ja nuoruuteni.

Terapeutti pyytää minua siirtämään tämän kokemuksen menneisyyteni. Että rauhallinen ja hyvä tunnelma, joka tuntuu kehossani juuri nyt, olisi ollut luonnollinen olotilani lapsuudessani ja nuoruudessani. Että ideaaliset vanhemmat olisivat olleet tavoitettavissa, kun heitä olisin tarvinnut.

Kuvittelen tätä hetken. Katson ideaalisia vanhempiani, tunnen heidän lempeän kosketuksen. Rauha syvenee, olen ikään kuin yhtä hyvän kokemukseni kanssa. Hetken kuluttua koen, että olen valmis. Terapeutti päättää rakennelman ja roolihenkilöt astuvat pois rooleistaan.

Rakennelman jälkeen jään oleilemaan miellyttävään, vähän epätodelliseen olotilaan. Annan aikaa uudenlaisen kokemuksen asettua. Tuntuu hyvältä ja lohdulliselta ajatella, että minun perustarpeeni ovat olleet aina täysin luonnollisia ja niihin olisi kuulunut vastata. Niissä ei ole mitään hävettävää, vaikka niin paljon olen hävennyt tarvitsevaisuuttani. En ole katkera vanhemmilleni – he ovat tehneet parhaansa omilla kyvyillään. Mutta tuntuu mahtavalta kokea, kun jokin rauhaton, tarvitsevainen kohta omassa itsessä ikään kuin asettuu, loksahtaa omalle paikalleen.

Vanhat muistot säilyvät tarinoina, mutta tunnetasolla minulla on nyt menneisyydessä rinnakkainen ja syvästi tyydyttävä vaihtoehto.

Arkielämäni jatkuu. Miten tämä rakennelma vaikutti aikuiseen elämääni? Huomaan, että jotakin on oikeasti muuttunut. Häpeä ja mitättömyyden tunne eivät aktivoidu enää samoin kuin ennen, jos minut torjutaan. Katson tilanteita uppoamatta epätoivoon. Ideaalisten vanhempien tarjoama vuorovaikutus on loksahtanut osaksi sisäistä dialogiani. Voin olla itseäni kohtaan vähemmän ankara ja enemmän myötätuntoinen. Hylkäämiset eivät kaada koko maailmaani. Ja ehkä osaankin nyt valita tarkemmin minulle hyviä ihmissuhteita, työpaikkoja ja tilanteita? Elämän ei tarvitse olla kamppailua. Näen uusia mahdollisuuksia, joita en ennen ole kyennyt havaitsemaan. Elämässä on uutta toivoa!

***

PBSP-rakennelmaa on tässä kuvattu pelkistetysti. Usein rakennelmassa on välivaiheita, kun terapeutti seuraa asiakkaan kokemusta ja tavoittaa erilaisia tarpeita ja mm. tilanteita, joissa uuden muiston vastaanottaminen herättää epäuskoa ja vastustusta.

Yksittäinen PBSP-rakennelma voi olla vaikuttava ja muutos omissa reaktioissa selkeä. Vaikeammissa traumoissa tarvitaan kuitenkin useampi rakennelma. Aina on tärkeää seurata asiakkaan kapasiteettiä työskentelyyn. Asioiden integroiminen ja käsittely voi edellyttää myös pitempää ajanjaksoa ja turvallista suhdetta terapeuttiin.

PBSP edellyttää, että asiakkaalla on selkeä ”pilotti” eli aikuinen persoonallisuuden osa, sisäinen johtaja, jonka avulla hän tunnistaa tarpeitaan. Pilotin avulla ihminen myös kykenee erottamaan nykyhetken menneisyydestä. PBSP-rakennelmassa hän tietää, että luodaan symbolinen näytelmä, joka ei koskaan ole ollut totta, mutta joka auttaa häntä luomaan kehossa helpotuksena ja tunnetasolla tyydyttävältä tuntuvia kokemuksia.

PBSP:ssä on myös harjoituksia, joiden avulla pilottia eli sisäistä johtajuutta voidaan vahvistaa. Keholliset harjoitukset opettavat myös tunnistamaan kehollisia reaktioita, auttavat tutustumaan itse rakennelmatyöskentelyyn ja sen soveltuvuuteen itselle.

– Riitta Saarikko