Miten PBSP syntyi? Luovien nerojen Al Pesson ja Diane Boyden-Pesson tarina

”Meidät on tarkoitettu olemaan kykeneviä onnellisuuteen tässä epätäydellisessä maailmassa.” – Al Pesso

Julia Cameron toteaa kirjassaan ”Tie luovuuteen”, että ”taide kulkee aina tieteen edellä. Tutkijat ovat lukkiutuneita taiteilijoita”. Ehkäpä tuo viimeinen on liian yleistävä ja raju väite? Mutta ensimmäinen lause pätee hyvin Albert Pesson (1929-2016) ja Diane Boyden-Pesson (1929-2016) elämäntyöhön. He olivat omalla alallaan taiteilijoita ja edelläkävijöitä.

On kiehtovaa sukeltaa luovien nerojen elämäntarinoihin.  Tutustuessani Albert Pessoon v. 2013 hän oli 84-vuotias. Korkeasta iästään huolimatta hän säteili luovuutta, uteliaisuutta ja innokkuutta kehittää uutta. Siitä ei voinut olla inspiroitumatta!

Albert Pesso – tuttavallisemmin Al – syntyi New Yorkissa yhdeksän lapsisen perheen kuopukseksi. Vanhemmat olivat juutalaisia, jotka olivat muuttaneet Yhdysvaltoihin nykyisen Pohjois-Makedonian alueelta viisitoista vuotta ennen Alin syntymää.

Al oli älykäs poika, joka oli kiinnostunut niin tieteestä kuin kehon hallinnasta, voimasta ja esteettisyydestä. Teini-iässä hän opettikin akrobatiaa ja voimailua naapuruston pienemmille pojille.

Seitsemäntoistavuotiaana Al tutustui moderniin tanssiin. Käydessään voimailusalilla hän viehättyi salin omistajan tyttöystävän ohjaamasta modernin tanssin ryhmästä. Al pääsi mukaan ryhmään ja alkoi haaveilla ammattitanssijan urasta. Nopeasti hän alkoi myös opettaa tanssia naapuruston lapsille.

Diane Boyden syntyi esikoisena keskiluokkaiseen protestanttiseen perheeseen. Dianen perheessä arvostettiin taidetta. Äiti oli konserttipianisti ja isä olisi halunnut saada toimeentulonsa kuvataiteilijana. Pieni Diane rakasti tanssia ja improvisoi äidin soittaessa pianoa. Viisivuotias Diane ilmoittikin haluavansa tanssijaksi.

Al ja Diane tapasivat Bennigton Collagessa, johon molemmat olivat päässeet opiskelemaan stipendin turvin. Ennen Benningtonin opintoja Al oli ehtinyt olla vuoden verran modernin tanssin edelläkävijän Martha Grahamin oppilaana.

Dianella ja Alilla oli paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja molemmat olivat varhain alkaneet opettaa tanssia naapurustoissaan. Vähitellen ystävyys syventyi romanttiseksi rakkaudeksi. Heitä yhdisti halu kehittyä tanssijoina, yhdistää estetiikkaa ja voimaa.

Al opiskeli Bennington Collegessa vain vuoden, sillä hän halusi perustaa oman tanssikoulun. Jätettyään Bennigtonin Al kirjoitti Dianelle ahkerasti kirjeitä ja kosi Dianea. Eräällä visiitillään Bennigtoniin Dianen luo Al sai intuitiivisen oivalluksen, että heidän kahden elämät kietoutuisivat toisiinsa. Yhdessä he tulisivat tekemään jotakin tärkeää.

Avioiduttuaan Dianella ja Alilla oli koti New Yorkissa, vaikka tanssikiertueiden vuoksi elämä oli liikkuvaista. He tanssivat, opettivat tanssia ja nauttivat New Yorkin inspiroivasta taiteilijailmapiiristä. Al suunnitteli myös tanssikoreografioita.

Perheen esikoisen Tana-tyttären ehdittyä kouluikään Al ja Diane tekivät vaikean päätöksen. He luopuivat kiertue-elämästä, joka tarkoitti luopumista myös ammattitanssijan urasta.
Päätöksen jälkeen (v. 1956) perhe muutti Bostonin alueelle lähelle Dianen lapsuuden kotia. He perustivat yhdessä tanssikoulun.

Tämä elämänmuutos oli ratkaiseva askel PBSP:n syntymisen kannalta, sillä Al masentui ja hakeutui psykoterapiaan. Alin terapiaistuntojen jälkeen pariskunnalla oli tapana analysoida, mitä terapiassa oikeastaan tapahtui, mitkä interventiot toimivat ja mitkä taas eivät.

Seuraavien viiden vuoden aikana PBSP:n perusajatukset alkoivat muotoutua. Perusta oli silloin ja on yhä edelleen kehossa: tunteet, affektit ja ilmaisu kehollisina kokemuksina.

Pessot halusivat vahvistaa tanssijoiden taitoa ilmentää tunteita. He alkoivat tutkia vuorovaikutusta ja tunteiden ilmaisua kokeellisten harjoitteiden kautta. He tarkkailivat myös liikettä: mitä reaktioita ja tunteita eri tavat liikkua aikaansaivat niin tanssijoissa itsessään kuin katsojissa.

Kokeilujensa perusteella he määrittelivät kolme liikelaatua: refleksiliikkeen, tahdonalaisen liikkeen sekä tunnetta ilmaisevan liikkeen. Tämä jaottelu ei ole varsinaisesti Pessojen keksintö, sillä samaa jaottelua käytti myös toinen tanssikoulu. Pessot kuitenkin kehittivät omia harjoituksia, jotka lisäsivät tanssijoiden kykyä hahmottaa ja erotella liikelaadut toisistaan. Kolmeen liikelaatuun perustuvat nykyäänkin tietyt PBSP-ryhmissä opettavat harjoitukset mm. itsetuntemuksen ja -säätelyn vahvistamisen välineinä.

Ensimmäinen askel kohti PBSP-terapiaistuntoa eli rakennelmaa (structure) syntyi spontaanisti eräässä tunnelataantuneessa improvisaatioharjoituksessa.

Diane liikkui ja hänen mieleensä nousi muisto hänen lapsuudestaan isoisän hautajaisista. Muisto herätti vihaa ja Diane antoi vihan näkyä liikekielessään. Al huomasi tämän ja pyysi toista tanssijaa vastaanottamaan Dianen vihan. Al mietti, että näin Diane saisi kokemuksen, että hänen tunteellaan on merkitystä ja vaikutusta. Diane osoitti vihaiset eleensä toiselle tanssijalle. Diane oivasi, että oikeasti hän oli vihainen omalle isälleen. Vaikka Diane näin purki tunnetta, turhautunut olo ei helpottanut. Hän vain väsähti kaikesta riehumisestaan.

Pessot halusivat saada harjoitukselle oloa huojentavan ja keventävän lopputuloksen. Seuraava kokeilu oli, että yksi tanssija esitti Dianen isää, jolle Diane saattoi osoittaa vihansa. Toinen tanssija esitti ns. ideaalista isää, joka olisi hautajaisissa toiminut niin, että pieni Diane olisi tullut empaattisesti kuulluksi ja nähdyksi tunteineen.

Tämä kokeilu muutti Dianen kokemuksen täysin: olo oli harjoituksen jälkeen rauhallinen ja tyytyväinen. Oleellinen oivallus täyttymyksellisen vuorovaikutuksen merkityksestä oli löytynyt.

Sosiologi Louisa Howe (1991) kertoo elävästi, millaista oli seurata Pessojen elämäntyön kehittymistä.

1960-luvun alussa psykologit ja psykiatrit eivät juurikaan kiinnittäneet huomiota vuorovaikutuksen laatuun. Juuri vuorovaikutuksen – ei siis kehollisen työskentelyn – vuoksi Love itse oli kiinnostunut Pessojen työskentelystä.

Pessot jatkoivat tanssikoulussaan kokeellisia harjoituksia: miten vastata keholliseen tunneilmaisuun niin, että ihminen kokee tulevansa vastaanotetuksi ja syntyy helpottunut täyttymyksen tunne. He painottivat myös turvallisuutta: kukaan ei saisi loukata itseään fyysisesti eikä henkisesti eikä joutua luvatta ja yllättäen toisen tunnepurkauksen kohteeksi.

Pessojen työ ei muuntunut hetkessä tanssin opettamisesta terapiatyöksi. Muutos tapahtui vähitellen kehollisten harjoitusten kehittämisen, keskinäisten keskustelujen ja ymmärryksen lisääntymisen myötä.

Yksinään kumpikaan heistä tuskin olisi kehittänyt tätä menetelmää, niin oleellista oli pariskunnan keskinäinen tuki ja yhteinen innostus. 

Oleellista oli myös Alin ja Dianen kokemukset omista psykoterapioistaan, joiden vaikuttavuutta he tarkkailivat. Omakohtaiset kokemukset auttoivat heitä pohtimaan, mitä voisi tehdä niin, että asiakkaan olo helpottuisi eikä terapia pahentaisi kuormitusta.

Al kiinnitti erityistä huomiota, miten ja mitä hän projisoi omaan psykoterapeuttiinsa ja terapiaistuntoja tarkkailleisiin opiskelijoihin. Hän koki tärkeäksi, että asiakkaan ja terapeutin välistä transferenssisuhdetta voisi säädellä, ettei asiakas esimerkiksi odottaisi terapeutilta mahdottomuutta eli ideaalista vanhemmuutta tai ettei hän kokisi terapeuttiaan pahana, rankaisevana vanhempana.

Al kehittikin ns. paikanpitäjät (placeholders), jotka auttavat jäsentämään asiakkaan mielenmaisemaa ja oivaltamaan, minkälaisia odotuksia tai ominaisuuksia hän kokee terapeutissaan tai muissa työskentelyssä esiin nousevissa henkilöissä.

Onnekasta PBSP:n kehittymisen kannalta oli, että psykiatrian opetussairaalassa Harward Medical Schoolin McLean Hospitalissa kiinnostuttiin Pessojen työskentelystä vuonna 1964.

Kokeiluistuntojen jälkeen Al ja Diane saivat työskennellä potilaiden kanssa itsenäisesti. Tyypillistä oli, että heille ohjattiin vaikeita potilaita. Monesti Pessojen työskentelystä oli potilaille apua.

Vuonna 1966 Al Pessoa pyydettiin opettamaan metodejaan McLean Hospitalin henkilökunnalle. Tästä alkoi Pessojen opetustyö ja ensiaskeleet kohti PBSP-terapeuttikoulutusta. Al pyysi avustajana toiminutta Louisa Howea havainnoimaan ja kirjaamaan huomioita interventioista ja niiden toimivuudesta. Kokemuksellinen oppiminen oli tärkeää.

Samoihin aikoihin myös muualla kiinnostuttiin Pessojen työskentelystä. Al Pessoa pyydettiin pitämään luentoja ja esitelmiä työskentelystään psykiatrisissa sairaaloissa ja eri yliopistoissa.

Välillä myös Diane oli luentotilaisuuksissa mukana, mutta 1960-luvun ilmapiirissä naisen työ ja uskottavuus jäivät helposti miehen varjoon.

Pessot muuttivat 1960-luvun puolivälissä taloon, jossa he pystyivät ohjaaman kahta terapiaryhmää samanaikaisesti. Ryhmiin hakeutui ihmisiä omaehtoisesti, mutta myös psykiatrit lähettivät heille potilaitaan. Vaikka Pessojen terapeuttisen työskentelyn suosio kasvoi, jatkoi Al edelleen myös tanssin opettamista ja työskentelyä McLean Hospitalissa.

Vähitellen terapeuttinen työskentely sai lisää ulottuvuuksia. Pessot alkoivat huomioimaan mm. kehityksellisiä perustarpeita ja miten niihin tulisi vastata. Samoin he kehittivät seksuaalisuuden ja vihan kohtaamiseen uusia interventiota.

Koska Pessot olivat 1960-luvun loppupuolella jo alkaneet opettaa metodejaan, tärkeää oli, että interventiot olivat selkeitä, toistettavia ja opetettavissa olevia.

Vuonna 1970 perustettiin Psychomotor Institute, jonka tehtäväksi tuli terapia, opetus ja tutkimus. Al ja Diane toivoivat, että koulutukseen hakeutuisi erityisesti psykiatreja ja psykoterapeutteja. Koulutus on aina ollut luonteeltaan täydennyskoulutusta.

Al Pesso julkaisi ensimmäiset kirjansa (Movement in Psychotherapy: Psychomotor Techniques and Training. New York: New York University Press, 1969 ja Experience in Action: A Psychomotor Psychology. New York: New York University Press, 1973). Kirjojen julkaisemisen myötä häntä pyydettiin myös Eurooppaan, aluksi Ranskaan, Hollantiin ja Iso-Britanniaan.
Pessojen työskentely kehittyi ja levisi moniin maihin.

Diane vetäytyi eläkkeelle aiemmin, mutta Al jatkoi käytännössä kuolemaansa asti (v. 2016) menetelmän kehittämistä, opettamista ja terapiatyötä. Hän työskenteli aiheen parissa yli viidenkymmen vuoden ajan.

Menetelmällä on monia yhtymäkohtia eri psykoterapeuttisiin menetelmiin. Ja myös toisinpäin: Pessojen työ on inspiroinut monia menetelmiä, jotka eivät mainitse PBSP:tä.

Psychomotor Instituutissa mietittiinkin jo 1970-luvulta alkaen, että PBSP-terapeutiksi itseään kutsuvan henkilön olisi suoritettava koko koulutus eikä vain joitakin osioita.

Pesso Boyden System Psychomotor -koulutusta on ollut useissa eri maissa jo vuosikymmenien ajan. Näin mm. Hollannissa, Englannissa, Saksassa, Tsekin tasavallassa, Sveitsissä, Tanskassa, USAssa ja Kanadassa.

Merkittävä PBSP-koulutuksen kehittäjä on ollut Amsterdamin yliopiston apulaisprofessorina toiminut psykoterapeutti ja psykiatri Lowijs Perquin.

-Riitta Saarikko

Lähde:

Louise Howe, PhD, in Moving Psychotherapy: Theory and Applications of Pesso System/Psychomotor Therapy, co-edited by Al Pesso and John Crandell (Brookline Books, Brookline, MA, 1991).